Kolumni

Ekumeniasta, ideoista ja ihmisistä

Minna Hietamäki

Tsekkiläinen ekumeniikan professori Ivana Noble kritikoi ekumeenisen teologian nykyideaalia sekä kapeaksi että ohueksi. Ekumeeninen teologia on lähinnä kiinnostunut kirkkojen välisten virallisten dialogien saavuttamasta oppikonsensuksesta tai vertailee eri kristillisten traditioiden yhteneväisyyksiä ja eroja. Kuvaileva ja vertaileva ekumeeninen teologia on kapeaa keskittyessään oppiin ja oppikonsensukseen ja ohutta tavoitelleessaan vain deskriptiota eli kuvailevia erittelyitä ja vertailuja. Tällaista teologian tekemisen tapaa pitää enää harva ekumeniasta kiinnostunut mielekkäänä.

Noblen kritiikki ei ole uutta eikä ainutlaatuista. 1900-lukua nimitetään usein ekumenian vuosisadaksi, mutta sen viimeisille vuosikymmenille tultaessa ekumeeninen liike ajautui ongelmiin. Kirkkojen maailmanneuvoston silloinen pääsihteeri Konrad Raiser peräänkuulutti 1990-luvulla ekumeenisen liikkeen paradigman muutosta, ja jo vuosikymmentä aikaisemmin alkanut puhe ”ekumenian talvesta” valtasi alaa. Ajatus kylmän kangistamasta ekumeniasta on omalla tavallaan osuva. Paikalleen jähmettymisen kritiikki osuu kuitenkin osin kuvitteelliseen maaliin. Se kritisoi ennen kaikkea edellä kuvattua kapeaa ja ohutta käsitystä ekumeenisesta teologiasta. Tällaisen kapean näyn sijaan esimerkiksi Ivana Noble painottaa ekumeenisen teologian ankkuroimista laajasti koko kristillisen perinteen toisinaan ristiriitaiseenkin kokonaisuuteen, joka pyrkii kuitenkin viime kädessä viestimään uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Vertaileva eli komparatiivinen lähestymistapa oli ekumeenisen liikkeen ensimmäisiä metodologisia lähestymistapoja, mutta se todettiin ensimmäistä kertaa riittämättömäksi jo 1950-luvulla. Seuranneina vuosikymmeninä ekumeeninen liike tuotti useita erilaisia hermeneuttisia, kontekstuaalisia tai konstruktiivisia teologisia metodeja. Vuosituhannen vaihteen ympärillä aktivoitunut keskustelu ”ekumenian paradigmoista” sementoi ajatuksen, jossa ”opillinen” tai teologinen ekumenia rajautui opillisiin dialogeihin. Samalla opillinen teologia alettiin tulkita ensisijaisesti kuvailevana ja vertailevana opin tarkasteluna. Lähestymistapaan viitataan usein ”faith and order” -ekumeniana. Muut lähestymistavat alettiin assosioida ”käytännön ekumeniaan” eli ”life and work” -ekumeniaan tai Konrad Raiserin painottamaan ”koko ihmiskunnan kotitalouteen” (oikoumenē), joka orientoitui yhteisen hyvän pohdintaan. Viimeistään vuosituhannen vaihteessa työnsä päättänyt, ortodoksien osallistumista Kirkkojen maailmanneuvoston toimintaan käsitellyt erityiskomissio siirsi ekumeenisen teologisen työskentelyn painopisteen kirkko-oppiin ja pyrki rajoittamaan esimerkiksi eettisten kysymysten yhteistä tarkastelua.

Mielestäni on tärkeää muistaa, että edes niin sanotulle opilliselle tai ”faith and order” -ekumenialle ei ole ollut alun perin leimallista abstrakti teologisointi, joka on irrotettu käytännöstä, kontekstista tai koko luodun todellisuuden hyvästä. Opillisen ekumenian linnakkeena pidetty Faith and Order raportoi vuoden 1952 maailmankonferenssista:

Jumala on tuonut meitä yhteen sodan ja miehityksen vuosina, vankiloissa ja leireillä, orpojen auttamisessa ja humanitaarisessa työssä ja uudelleenrakentamisessa. Monin paikoin olemme lähentyneet toisiamme, koska olemme löytäneet evankeliumin, kirkon ja sen jumalanpalveluksen ja sakramenttien sekä sen maailmaan suuntautuvan palvelutehtävän täyteyden. Eri tunnustuskuntien piirissä on syntynyt uusia kristillisen yhteisöllisen elämän muotoja. Ne ovat lupaavia merkkejä Hengen uudistavasta ja yhdistävästä työstä Kristuksen universaalissa kirkossa.[1]

Tässä varhaisessa Faith and Order -tekstissä on jotain samaa kuin niissä kriittisissä äänissä, joita esimerkiksi Ivana Noble edustaa. Vastaavalla tavalla esimerkiksi Veli-Matti Kärkkäinen ja Teddy Chalwe Sakupapa ovat omassa pohjoisamerikkalaisessa ja afrikkalaisessa kontekstissaan peräänkuuluttaneet ekumeeniselta teologialta pelkän kuvailun sijaan konstruktiivisuutta.

 

Millaista voisi olla konstruktiivinen ekumeeninen teologia?

Ajatus teologian ”konstruktiivisuudesta” tuli laajempaan käyttöön muutamia vuosikymmeniä sitten. Ekumeenisen teologian näkökulmasta kiinnostavaa on kuitenkin sanan varhaisempi, 1900-luvun alkuun juontava käyttö. Silas McBee asetti 1913 julkaistussa artikkelissaan vastakkain kaksi teologian tekemisen menetelmää: destruktiivinen eli tuhoava menetelmä, joka ennemminkin erottaa kuin yhdistää, ja konstruktiivinen eli rakentava menetelmä, joka luo yhteyttä. McBeen mukaan kummallakin teologian tekemisen tavalla on paikkansa, mutta destruktiivisen lähestymistavan ei tulisi olla vallitseva. McBeelle konstruktiivinen teologia tarkoittaa teologiaa, joka ”tuo yhteen eri kirkkoyhteisöjen jäseniä kirjoittamaan konstruktiivisesti siitä kristinuskosta, jota he itse tunnustavat ja elävät niin, että toiset voisivat tuntea heidän kirkkoyhteisönsä sillä tavalla kuin he itse haluaisivat tulla tunnetuksi.”[2]

Teologian ”destruktiivinen” menetelmä on ymmärretty eri tavoilla. Sitä on joko tulkittu dekonstruktiona tai yleisemmin teologian itsekriittisyytenä. Olennaista kuitenkin on, että destruktiivista vaihetta seuraa konstruktio. Destruktio ja konstruktio muodostavat jatkumon, jossa teologia itsessään oppialana jättää taakseen aikaisempia lähestymistapoja ja muuttuu toisenlaiseksi.

Christine Helmer ja Holly Hillgardner nostavat esiin kaksi merkittävää muutosta teologian tekemisen tavassa. Ensimmäinen näistä on erityisesti Schleiermacherin vaikutuksesta 1800-luvulla tapahtunut teologian tulkitseminen historiatieteenä, toinen myöhäisempi erilaisten kontekstuaalisten teologioiden ja esimerkiksi feministisen teologian kautta tullut fokusointi teologian toimijuuteen.[3] Erityisesti huomio teologian toimijuudesta on ekumeenisen teologian kannalta oleellinen ja eräällä tavalla paradoksaalinen. Toimijuuden kipupisteenä on se, että yleispäteväksi oletetut teologiset lausumat on saatu aikaan valikoimalla teologisesti mielekkäänä pidettyjä kokemuksia. Toimijuus ja osallisuus ovat ekumeenisen liikkeen peruskysymyksiä, mutta kuvailevaa ja vertailevaa opillista ekumeniaa painottavassa ekumeenisessa teologiassa ne jäävät sivuun. Teologiset deskriptiot oletetaan lähtökohtaisesti jollain tavalla objektiivisiksi eli kuvauksen kohteesta käsin määräytyviksi. Kysymys teologisen kuvauksen tekijästä jää toissijaiseksi.

Teologisen toimijuuden esiin nostaminen on erittäin tärkeää ekumeenisen teologian tulevaisuudelle. Se koko ”asuttu maan piiri”, josta ekumenia väittää puhuvansa, ei tyhjene yhteen näkökulmaan. Kattavien opillisten järjestelmien kuvausten sijaan ekumeenisen teologian tulisi tunnustaa teologian auktorien moniäänisyys. Ekumenian toivo ei ole yksiselitteisessä opin kuvauksessa vaan yhteisessä teologian tekemisen prosessissa. Teologia on luovaa ja tietoisesti konstruoitua toimintaa. Ekumeenisen teologian ideaali ei ole teologisten perinteiden objektiivista vaan autenttista kuvausta. Autenttisella tarkoitan todenperäisyyttä kaikessa ristiriitaisuudessaan, kauneudessaan, arvokkuudessaan ja ongelmallisuudessaan.

Teologisen toimijuuden huomioimisesta seuraa havainto ekumeenisen teologian keskeneräisyydestä. Ymmärrystä etsivä usko on elävää, moninaista ja hankalasti määriteltävää. Ekumeeniselle teologialle tulisi myös sallia sellainen keskeneräisyys, jossa teologia voidaan nähdä eräänlaisena mielikuvituksen seikkailuna. On välttämätöntä luopua sellaisesta lähestymistavasta, jossa ekumeeninen teologia redusoituu paperille kuvatuiksi ideoiksi. Viimeisen puolen vuoden aikana käyty keskustelu Kirkkojen maailmanneuvoston roolista ekumeenisen liikkeen koollekutsujana on osoittanut selvästi, että teologialla on hyvin konkreettinen vaikutus ihmisten elämään. Kevään aikana myös eurooppalaisessa keskustelussa on herätty siihen, että teologia on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Ekumeenisessa vuoropuhelussa ei ensisijaisesti ole kysymys ideoista ja idealisoiduista kirkollisista perinteistä. Myös opillisessa vuoropuhelussa ensin kohtaavat ihmiset.

TT Minna Hietamäki (minna.hietamaki@helsinki.fi) on ekumeniikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee Kirkkohallituksessa missiologian asiantuntijana.


[1] Faith and Order 1952. Kirjoittajan käännös.

[2] McBee 1913, 1. Kirjoittajan käännös.

[3] Helmer 2017; Hillgardner 2020, 123–144.

Kirjallisuus

Faith and Order (1922). Report of the Third World Conference on Faith and Order. August 15–28, 1952. Lund, Sweden. Faith and Order paper no.15. London: John Roberts Press.

Helmer, Christine (2017). The Contemporary Constructive Task. Dialog: A Journal of Theology 56:3. Doi: 10.1111/dial.12331.

Hillgardner, Holly (2020). Blessed Snakes in the Basket: Comparative Theology and the Constructive Theological Turn. What Is Constructive Theology? Histories, Methodologies, and Perspectives. Toim. Marion Grau & Jason Wyman. London: T&T Clark.

McBee, Silas (1913). The Constructive Quarterly: A Journal of the Faith, Work, and Thought of Christendom 1.

Kolumni on julkaistu numerossa TA 3/2022. 

_______________________________________________________________________________________________

 

Kolumni

Kadonnutta arvoa etsimässä

Antti Kylliäinen

Erik Ahlman oli hämmentynyt ellei peräti harmissaan. Arvofilosofina hän oli sitä mieltä, että arvot ja välineet oli selkeästi erotettava toisistaan. Arvot olivat toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, välineet taas saivat arvonsa sen mukaan, mihin niitä käytettiin ja miten hyvin ne täyttivät tarkoituksensa. Näytti kuitenkin siltä, että suomalainen sivistyneistö ei tätä ymmärtänyt. ”Yleinen kielenkäyttö nimittää sangen usein välineitä arvoiksi”, Ahlman toteaa vuonna 1920 julkaistussa kirjassaan Arvojen ja välineitten maailma.

Ahlman ei keksinyt kunnollista selitystä sille, miksi sellainen kohtuullisen yksinkertainen asia kuin arvojen ja välineiden erottaminen toisistaan oli niin vaikeaa. Onneksi hän ei ole näkemässä, ettemme ole vieläkään tulleet tässä asiassa yhtään viisaammiksi. Yhä edelleen me teemme iloisesti arvoista välineitä ja välineistä arvoja ymmärtämättä, että tämä virhe tekee kaiken arvopuheen täydellisen turhaksi. 

Periaatteessa olisi tietenkin mahdollista ajatella, että yksi ja sama asia voisi olla näkökulmasta riippuen joko arvo tai väline. Näinhän me näyttäisimme käytännössä ajattelevan. Siinä missä raha on yhdelle ainoa tavoittelemisen arvoinen asia koko maailmassa, toiselle se on vain väline, jota voidaan käyttää yhtä lailla huonoihin kuin hyviin tarkoituksiin. 

Tällaisen näkemyksen hyväksyminen tekee kuitenkin arvon käsitteestä hölynpölyä. Välineen nimeäminen arvoksi ja arvon määritteleminen välineeksi vain näkökulmaa vaihtamalla tarkoittaa sitä, että yhdelle ylimpinä arvoina ovat vapaus ja turvallisuus ja toiselle Ferrari, kolmas ottaa elämäntehtäväkseen totuuden selvittämisen ja neljännelle oikeus on väline, jonka perään on kätevää huudella silloin, kun siitä on itselle hyötyä, mutta vain silloin. Jos tälle linjalle lähdetään, mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia voidaan kelpuuttaa arvoksi tai toisaalta kuitata pelkäksi välineeksi, jolloin arvojen nimeäminen ja määrittely käy tyystin merkityksettömäksi. 

Valaiseva esimerkki siitä sekamelskasta, joka arvojen ja välineiden sotkeminen toisiinsa seuraa, ovat valtioneuvoston vuonna 2001 määrittelemät valtionhallinnon arvot: toiminnan tuloksellisuus, avoimuus, laatu ja vahva asiantuntemus, luottamus, palveluperiaate, puolueettomuus ja riippumattomuus, tasa-arvo ja vastuullisuus. 

Näistä kaikkiaan kymmenestä ”arvosta” neljä eli tuloksellisuus, laatu, asiantuntemus ja palveluperiaate on ahlmanilaisittain ajatellen tyylipuhtaita välineitä, joita voidaan käyttää paitsi hyvään myös pahaan. Tuloksellisuutta tarvitsee jokainen itselleen tavoitteita asettanut organisaatio, mutta huipussaan se oli Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä, joka kahdessa ja puolessa vuodessa onnistui tuottamaan 1,1–1,5 miljoonaa vainajaa. Samoihin aikoihin toisella puolen maapalloa koottiin paras saatavilla oleva asiantuntemus Manhattan-projektiin, ja laatuakin saatiin aikaan: 250 000 ihmistä Hiroshimassa ja Nagasakissa saatiin hengiltä kirjaimellisesti kahdessa silmänräpäyksessä. Palveluperiaate taas on ensiarvoisen tärkeä kaikille asiakaspalvelua harjoittaville yrityksille, mutta sen varassa on pyöritetty myös kaikkia entisiä ja nykyisiä orjayhteiskuntia. 

Avoimuus, puolueettomuus, riippumattomuus ja vastuullisuus ovat välineitä nekin, mutta omanlaisiaan. Ne ovat hyveitä eli ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen ja jotka oikeassa tilanteessa oikein sovellettuina tuottavat hyvää sekä hänelle itselleen että ympäröivälle yhteisölle. 

Loput kaksi – luottamus ja tasa-arvo – ovat sentään ihan oikeita arvoja ja vieläpä ihan keskeisiä sellaisia. 

Sinänsä kiinnostavaa on, että yritysten ”arvot” näyttäisivät jakautuvan välineisiin, hyveisiin ja arvoihin lähes täsmälleen samassa suhteessa kuin valtionhallinnon ”arvot”. Helsingin pörssiin noteerattujen yritysten ”arvoista” 43 % on välineitä, 40 % hyveitä ja 17 % arvoja. 

Jos arvot ovat enimmäkseen ”arvoja”, mitkä sitten ovat ne todelliset arvot, joista suomalaisen yhteiskunnan arvopohja muodostuu? Emme tiedä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, kukaan ei ole tätä koskaan selvittänyt. 

Amerikkalaiset sosiaalipsykologit ovat toki kehitelleet arvojen selvittämiseen mittareita, joita suomalaiset kollegatkin ovat käyttäneet hyväkseen. Näitä mittareita koskevat kuitenkin samat ongelmat kuin kaikkea muutakin arvoihin liittyvää. Niihin sisältyvät arvoluettelot ovat kirjava kokoelma välineitä, hyveitä ja todellisia arvoja ja niistä puuttuu useampikin ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa keskeinen arvo. Näin esimerkiksi Shalom Schwartzin luettelo pitää sisällään sellaisia ilmiselviä välineitä kuin valta, suoriutuminen, virikkeisyys ja perinteet, kun taas Milton Rokeachin listalta puuttuvat sellaiset kohtuullisen keskeiset arvot kuin oikeus, totuus ja luottamus. 

Onko arvoilla sitten lopulta väliä? Eikö riitä, että monenlaiset asiat ovat monella tapaa hyviä ja arvokkaita? Onko pakko kyetä erottamaan toisistaan itsessään arvokkaat ja muuten vain arvokkaat asiat? On väliä, ei riitä, ja on pakko. 

Arvojen merkitys on siinä, että ne antavat hyvälle kasvot. Ne kertovat, mikä on tavoittelemisen arvoista itsessään, aina ja kaikissa tilanteissa, eikä ainoastaan välineenä, kulloisestakin tilanteesta ja näkökulmasta riippuen. Näin arvot antavat meille mahdollisuuden pyrkiä johonkin oikeasti hyvään ja rakentaa maailmasta aidosti parempaa. 

Tämän lisäksi arvot antavat myös välineille niiden merkityksen. Välineitä tarvitaan arvojen toteuttamiseen ja niitä arvioidaan sen mukaan, miten hyvin ne täyttävät tämän tehtävän. Ilman arvoja välineet toimivat kuten keskellä avomerta ilman peräsintä ja kompassia seilaava laiva. Kyllähän se pinnalla pysyy mutta ei sillä mihinkään pääse. 

Suomalaisen yhteiskunnan arvopohja olisi syytä selvittää kahdesta syystä. Ensinnäkin Suomi on hyvä muttei läheskään täydellinen paikka. Se, että olemme maailman maiden joukossa kolmen parhaan kärjessä lähes kaikilla mittareilla, kertoo ehkä kuitenkin enemmän muiden surkeudesta kuin meidän erinomaisuudestamme. Meillä olisi vielä paljon parantamisen varaa, mutta parantaminen olisi helpompaa, jos tietäisimme, mihin olemme pyrkimässä. 

Niin kauan kuin yhteiskunnan arvopohja on hämärän peitossa, arvojen ja välineiden sekoittuminen toisiinsa tekee yhteiskunnan kehittämisen ja parempaan pyrkimisen mahdottomaksi. Tämä näkyy poukkoilevana politiikkana ja päätöksinä, jotka vaihtuvat kulloinkin vallitsevan tuulen mukaan. Poliitikot tekevät kestäviä päätöksiä ja sitoutuvat hiilineutraalisuuteen niin kauan kuin se ei maksa liikaa. Kun bensan ja sähkön hinnat nousevat, ollaan valmiita ottamaan takapakkia ymmärtämättä, että ilmaston kannalta tuhoisan toiminnan pitääkin maksaa, ja mielellään vielä paljon nykyistäkin enemmän. Vastaavasti kerromme mielellämme koko maailmalle allekirjoittaneemme kaikki kansainväliset ihmisoikeussopimukset niin kauan kuin rajoillemme ei ole kukaan kolkuttelemassa. Mutta kun ensimmäiset hätää kärsivät alkavat löytää tiensä tänne pohjan perille, toteamme tasavallan presidentin suulla, että emme ehkä voikaan pitää kiinni sitoumuksistamme. Kummassakaan tapauksessa ei ole kyse kahden toisilleen vastakkaisen arvon välisestä ristiriidasta, vaan välineen nostamisesta arvon asemaan. 

Toinen syy on se, että keskeisimmät arvomme näyttäisivät olevan kovaa vauhtia rapautumassa. Luottamuksen tasosta kertoo paljon se, että yli 12-vuotiaista joka kahdeksas ei ole ottanut ensimmäistäkään koronarokotusta, vaikka THL:n ja STM:n asiantuntijat ovat joka torstai jo vuoden ajan kehottaneet joka ainoaa kansalaista viipymättä rokotuttamaan itsensä. Oikeuden toteutumisessa on vakavia puutteita niin kauan kuin poliisilta jää polkupyörävarkauksien lisäksi selvittämättä myös ihmiskaupparikoksia ja raiskauksia. Sivistys puolestaan on saanut rauhassa tehdä tilaa digitaalisuudelle koululaitoksen ylimpänä arvona – siitä huolimatta, että jälkimmäistä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää muuna kuin pelkkänä välineenä. 

Arvopohjan selvittämisellä alkaa olla kiire. Hyvinä aikoina, kun olot ovat vakaat ja päällimmäisten tarpeiden voi luottaa tulevan tyydytetyiksi, pärjätään heikommillakin arvoilla. Mutta hyvät ajat alkavat olla taaksejäänyttä elämää. Tulevina vuosikymmeninä on odotettavissa monenlaista turbulenssia, kun maailman tuulet alkavat tosissaan heitellä myös pientä pohjoista onnen kultamaata. Jos emme tulevien myrskytuulten iskiessä tiedä, mitkä ovat ne Kaikkein Arvokkaimmat Asiat, joista meidän on syytä pitää kiinni tilanteessa kuin tilanteessa maksoi mitä maksoi, saatamme hätäpäissämme aivan liian helposti tarrata aivan vääriin tavaroihin. Ja silloin meidät perii hukka. 

TT Antti Kylliäinen (antti.kylliainen@lykeion.fi) työskentelee eetikkona perustamassaan yrityksessä. Hänen väitöskirjansa Hyvän tekijät: hyveet ja arvot yksilön ja yhteisön elämässä tarkastettiin Helsingin yliopistossa marraskuussa 2021.

Kolumni on julkaistu numerossa TA 2/2022.