Teologinen Aikakauskirja 1/2024: teemana antisemitismi

Teologisen Aikakauskirjan 129. vuosikerran ensimmäisen numeron teemana on antisemitismi. Numeron vierailevina päätoimittajina ovat Teuvo Laitila (UEF) ja Mikko Ketola (HY).

TOIMITUKSELTA • FRÅN REDAKTIONEN

  • TEUVO LAITILA & MIKKO KETOLA, Vaan mitä se on se antisemitismi?

ARTIKKELEITA • ARTIKLAR

  • PAAVO AHONEN, Antisemitismi: Käsitteen synty ja ilmiön tutkimisen ensivaiheet maailmalla ja Suomessa
  • RUTH ILLMAN & ELINA VUOLA, ”En ole kokenut antisemitismiä, mutta …”: Suomenjuutalaisten naisten kokemuksia antisemitismistä
  • MERCÉDESZ CZIMBALMOS & DÓRA PATARICZA, Venäjänkielisten juutalaisten kertomuksia antisemitismistä ja syrjinnästä Neuvostoliitossa ja Suomessa
  • ANDRÉ SWANSTRÖM, Israel, antisionismi ja antisemitismi Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa 1990–2023
  • SERAFIM SEPPÄLÄ, Siinai ja Auschwitz: Mitä holokausti teki valitun kansan idealle?

KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA • ÖVERBLICK OCH DISKUSSION

  • DANIEL WEINTRAUB, Ei koskaan enää – paitsi että taas: Kolumni
  • ANNA-LIISA RAFAEL & ELISA UUSIMÄKI, Antisemitismi ja protestanttinen raamatuntutkimus

KIRJALLISUUTTA • LITTERATUR

  • Jan Grabowski & Barbara Engelking (toim.). Night Without End: The Fate of Jews in German-Occupied Poland (Mikko Ketola) 
  • Kevin P. Spicer & Rebecca Carter-Chand (toim.). Religion, Ethnonationalism, and Antisemitism in the Era of the Two World Wars (André Swanström)   
  • Julian Timm. Der erzählte Antisemitismus: Das Narrativ der ”Jüdischen Weltverschwörung” von seinen literarischen Ursprüngen bis heute (Matti Myllykoski)   
  • Jean-Paul Sartre, George Orwell & István Bibó. Antisemitismin kirous: Kolme kriittistä esseetä (Paavo Ahonen)
  • Timo R. Stewart. Luvatun maan lumo: Israelin kristityt ystävät Suomessa (Anne Heikkinen)
  • Shulamit Volkov. Interpreting Antisemitism: Studies and Essays of the German Case (Teuvo Laitila)   
  • Nicholas Potter & Stefan Lauer (toim.). Judenhass Underground: Antisemitismus in emanzipatorischen Subkulturen und Bewegungen (Matti Myllykoski)

 

Tilaajat pääsevät lukemaan lehteä myös sähköisesti osoitteessa journal.fi/tatt

Etkö vielä ole tilaaja? Saat tilattua lehden liittymällä Teologisen julkaisuseuran jäseneksi [http://tatt.protsv.fi/fi/tilaajille]

Irtonumeroja (à 15 € + postimaksu) voi tiedustella sihteeriltä osoitteesta toimitus@tatt.fi

Teologisen Aikakauskirjan irtonumeroita myyvät Helsingissä myös Tiedekirja (Snellmaninkatu 13) ja Rosebud Sivullinen (Kaisaniemenkatu 5).

 

_______________________________________________________________________________________________ 

Teknologioiden teologiaa -keskustelutilaisuus Tiedekulmassa 7.9.

Teknologiat muovaavat ihmisen suhteita itseen, toisiin, luontoon ja pyhään. Teknologiat muovaavat myös sitä, miten näitä ilmiöitä tutkitaan. Näin ei ole vain nykyisten tekoälyteknologioiden kohdalla. Mitä historian teknologisten innovaatioiden laajoista vaikutuksista voidaan oppia? Miten teologit suhtautuvat nykyiseen tekoälykehitykseen? Tehdäänkö tulevaisuudessa teologiaa älykkäiden teknologioiden avulla?

Tervetuloa Teologisen Aikakauskirjan ja Teologia.fin järjestämään keskustelutilaisuuteen teknologian teologiasta Tiedekulman Stagelle to 7.9. klo 17.

Keskustelua moderoi sosiaalietiikan tutkijatohtori Taina Kalliokoski. Panelisteina ovat

  • teologian ylioppilas, ratkaisuarkkitehti Petri Hakola
  • sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa
  • kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä
  • yliopistotutkija, TT dosentti Aku Visala

Tapahtumaa voi seurata myös striiminä tämän linkin kautta: https://tiedekulmamedia.helsinki.fi/fi/web/tiedekulma/player/webcast?eventId=251672922 

Teologisen Aikakauskirjan uusinta teknologian teologia -teemanumeroa (TA 2/2023) on myynnissä tilaisuudessa tarjoushintaan.

Tervetuloa!

 

Mitä: Teknologioiden teologiaa -keskustelutilaisuus

Missä: Tiedekulman Stage, Yliopistonkatu 4, Helsinki

Milloin: to 7.9.2023 klo 17–19

_______________________________________________________________________________________________

KIRJOITTAJAKUTSU: ELÄMÄN MERKITYKSELLISYYS

 

Elämän merkityksen tarkastelu on muotoutunut viime vuosina tiiviiksi, toisiinsa kytkeytyviksi tutkimuskeskusteluiksi analyyttisessa filosofiassa ja eksistentiaalisessa psykologiassa. Tutkimuskeskusteluiden taustana on toisen maailmansodan jälkeinen eksistentiaalinen filosofia (esim. Sartre, Camus), jonka projektina oli selvittää yksilön elämän mielekkyyden edellytyksiä, sekä 1900-luvun individualismi, jonka vaikutuksesta keskustelu elämän merkityksestä on keskittynyt yksilöön ja tämän kokemukseen.

Kysymys elämän merkityksen subjektiivisuudesta tai objektiivisuudesta on olennainen ajankohtaisessa filosofisessa keskustelussa. Onko kokemus elämän merkityksestä väistämättä yksilöllinen vai onko joitain objektiivisia kriteerejä perustella, mikä elämässä on merkityksellistä ja siten tavoittelemisen arvoista? Kysymys on tärkeä, koska elämän merkitys kytkeytyy tiiviisti moraaliin: merkityksellisyys kietoutuu hyvänä ja arvokkaina pidettyihin asioihin, joita pyritään toiminnassa edistämään. Psykologinen tutkimus on puolestaan tarkastellut elämän merkitystä käytännönläheisenä kysymyksenä ja osoittanut sen tiiviin yhteyden mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Uskontoa ja uskonnollisuutta koskevat kysymykset kietoutuvat tiiviisti sekä filosofiseen että psykologiseen elämän merkityksen tutkimukseen. Uskonnon rooli merkityksen objektiivisessa muotoilussa ja subjektiivisessa muotoutumisessa on keskeinen.

Keskustelu elämän merkityksestä on erityisen ajankohtainen viimeaikaisten yhteiskunnallisten kriisien takia. Koronapandemia on haastanut kysymään, mikä elämässä oikeastaan on tärkeää ja mikä siitä tekee merkityksellistä. Ekologinen katastrofi uhkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyden ylipäätään, mikä erityisesti nuorilla ilmenee jatkuvasti suurempana ahdistuneisuutena.

Teologinen Aikakauskirja julkaisee vuonna 2024 elämän merkityksen tutkimusta käsittelevän teemanumeron, johon pyydämme artikkeliehdotuksia. Lähetä ehdotuksesi (200–400 sanaa) alustavine otsikkoineen 5.6.2023 mennessä osoitteeseen paatoimittaja@tatt.fi. Otamme vastaan ehdotuksia teologian ja uskonnontutkimuksen eri oppialoilta sekä niihin läheisesti liittyviltä aloilta. Kaikki näkökulmat  elämän merkitykseen ovat tervetulleita,  niin teoreettiset kuin empiiriset tarkastelut sekä poikkitieteelliset ja uusia metodologisia avauksia esittävät artikkelit. Kysymys elämän merkityksen suhteesta ajankohtaisiin kriiseihin, kuten ilmastokatastrofiin ja koronapandemiaan, on erityisen kiinnostava.

Valitsemme abstraktien joukosta ideat, jotka yhdessä muodostavat  monipuolisen näkökulman aihepiiriin. Valinnasta ilmoitetaan kaikille abstraktin lähettäneille vielä ennen juhannusta. Valmiit artikkelit tulee lähettää Teologisen Aikakauskirjan sähköisen järjestelmän kautta 30.11.2023 mennessä. Tullakseen julkaistuksi käsikirjoituksen tulee läpäistä vertaisarviointi.

Lisätietoja antavat Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja Outi Lehtipuu (paatoimittaja@tatt.fi) sekä teemanumeron vierailevat päätoimittajat Isto Peltomäki (isto.peltomaki@helsinki.fi) ja Panu-Matti Pöykkö (panu-matti.poykko@helsinki.fi)

Kiitos, jos jaat kutsua myös eteenpäin!

 

_______________________________________________________________________________________________

KOLUMNI

Käsikirjoitukset vailla omistushistoriaa – miksi ongelma on myös meidän

Rick Bonnie

 

Voiko keräilijän sanaan luottaa?

Esitelmöin kesällä 2018 Helsingissä järjestetyssä suuressa kansainvälisessä raamatuntutkimuksen konferenssissa käsikirjoituksista, joiden omistushistoriaa ei tunneta sekä tällaisten käsikirjoitusten parissa työskentelyyn liittyvistä ongelmista. Yksi esiin ottamani esimerkki oli norjalaisen keräilijän Martin Schøyenin käsikirjoituskokoelma, johon liittyy useita hyvin dokumentoituja eettisiä ja juridisia ongelmia. Puheeni jälkeen arvostettu eksegetiikan professori nousi ylös ja sanoi: ”Minä kyllä luotan täydellisesti Schøyenin sanaan, mitä tulee kysymyksiin käsikirjoitusten omistushistoriasta.” Kyseinen professori on uransa aikana tutkinut ja julkaissut Schøyenin kokoelmasta useita käsikirjoituksia, joiden omistushistoria on epäselvä.

Myöhemmin samana päivänä konferenssin iltatapahtumassa tapasin saman professorin lyhyesti. Keskustelimme Schøyenin kokoelman synnystä. Sain sellaisen vaikutelman, että hänellä oli tietoa siitä, kuinka kokoelma oli muodostunut, mutta hän ei voinut puhua siitä. Keskustelumme päättyi äkillisesti: ”jos yrität julkaista tästä, haastan sinut oikeuteen.”

Tätä anekdoottia voi pitää epäuskottavana, jos ei ole työskennellyt sellaisten käsikirjoitusten parissa, joilla ei ole tunnettua omistushistoriaa ja joutunut pohtimaan tilanteeseen liittyviä juridisia, eettisiä ja tutkimuksellisia vaikutuksia. Vakuutan, että anekdootti on tosi. Antiikin aikaisista uskonnollisista esineistä, oli kyse patsaista, jokapäiväisistä käyttöesineistä tai käsikirjoituksista, käydään kauppaa, jonka alalla toimii lukuisia kyseenalaisia keräilijöitä, hämäriä jälleenmyyjiä sekä heidän akateemisia mahdollistajiaan.

Provenienssi ja laittomat antiikkimarkkinat

Ymmärtääkseen omistushistorialtaan tuntemattomien käsikirjoitusten ongelmaa on tärkeä tietää, miten laittomat antiikkimarkkinat toimivat. Teologisen Aikakauskirjan lukijat ovat luultavasti tietoisia, että viime aikoina Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arkeologisia kohteita on ryöstelty tuhoisasti ja laajamittaisesti. Vähemmän tunnettu tosiasia on, että länsimarkkinat rahoittavat tätä ryöstelyä ja kannustavat siihen. Tutkimuksissa on osoitettu, että arkeologisten antiikkiesineiden markkinat ovat kysyntälähtöisiä: keräilijöiden mieltymykset ja intressit muovaavat markkinoita, joille ryöstäjät ja jälleenmyyjät räätälöivät tuotteensa.

Laittomien antiikkimarkkinoiden muotoutumisen taustalla on 1800-luvun siirtomaa-aikainen antiikkiesineiden hankkiminen globaalin pohjoisen museoihin. Toiminta on jatkunut, vaikka ryöstelyn torjumiseksi on solmittu kansainvälisiä sopimuksia ja säädetty kansallisia lakeja. Viime vuosikymmenet ovat itse asiassa olleet länsimaisten taide- ja antiikkiesineiden markkinoiden kukoistusaikaa, mikä näkyy jatkuvasti kohonneissa markkinahinnoissa.

Yksi tapa valaista kysymystä omistajuudesta koskien vaikkapa esimerkiksi koptinkielistä papyruskatkelmaa on tarkastella sen reittiä antiikkimarkkinoilla arkeologisesta löytöpaikasta eli alkuperäiskontekstistaan erilaisten liiketoimien kautta nykypäivään. Esineen omistushistoriaa ja sen dokumentaatiota kutsutaan termillä provenienssi. Useimmissa tapauksissa antiikkiesineiden omistushistoria voidaan todentaa ostokuittien, lupapaperien ja maastakuljetuslupien tai silminnäkijöiden todistusten avulla. Huomattavat aukot ja salatut kaupat ovat merkkejä siitä, että esineen historiaan mahdollisesti liittyy laitonta toimintaa. Tällaisia esineitä ja käsikirjoituksia kutsutaan ”provenienssia vailla oleviksi”, mikä tarkoittaa, että niiden omistushistoria ja perimmäinen alkuperä ovat epäselviä.

Provenienssia vailla olevien käsikirjoituskokoelmien synty

Useimmissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa on jo pitkään ollut voimassa tiukat lait koskien arkeologisia kaivauksia ja esineiden maastavientiä. Tämän vuoksi kaikki näiltä alueilta peräisin olevat omistushistorialtaan epäselvät ja vasta hiljattain antiikkimarkkinoille ilmaantuneet käsikirjoitukset ovat juridisesti erittäin epäilyttäviä. Tämä merkitsee huonoja uutisia Raamatun historiasta kiinnostuneille. Viime vuosikymmeninä markkinoille on nimittäin tullut paljon Raamatun historiaan liittyviä esineitä ja käsikirjoituksia, erityisesti ​​nuolenpääkirjoituksia Irakista ja papyruksia Egyptistä.

Esimerkiksi norjalainen Martin Schøyen on 1980-luvulta lähtien hankkinut tuhansia sellaisia raamatullisten ja muiden uskonnollisten tekstien käsikirjoitusfragmentteja sekä muita esineitä, joiden omistushistoriaa ei tunneta. Näiden esineiden joukossa on Afganistanin kansallismuseosta varastettuja esineitä. Hänen kokoelmaansa kohtaan on esitetty useita palauttamisvaatimuksia, ja äskettäin Norjan poliisi takavarikoi osan siitä.

Vuonna 2009 markkinoille ilmaantui yllättäen uusi tekijä, kun yhdysvaltalainen miljardööri Steve Green halusi hankkia esineitä raamattumuseoon. Hänen perustamansa Museum of the Bible avautuikin vuonna 2017 Washington DC:ssa. Vain muutamassa vuodessa hän ja hänen henkilökuntansa onnistuivat hankkimaan noin 40 000 esinettä, joista monet olivat omistushistorialtaan epämääräisiä papyruksia ja nuolenpäätauluja. Liittovaltion tutkimusten jälkeen Green sopi useita oikeusriitoja ja palautti monia papyrusfragmentteja ja nuolenpäätauluja Egyptiin ja Irakiin.

Nämä suuret kokoelmat ovat vain kaksi tunnettua esimerkkiä ongelmallisesta provenienssista. Pienempiä, mutta yhtä ongelmallisia kokoelmia on ilmestynyt erityisesti eBayn kaltaisten internet-huutokauppatalojen nousun myötä. Eräs huomattava esimerkki tällaisesta tapauksesta on Suomessa oleva niin kutsuttu ”Ilves-kokoelma”, johon kuuluu vähintään tuhat kreikan-, koptin- ja arabiankielistä käsikirjoituskatkelmaa, jotka on oletettavasti ostettu pääasiassa internetin kautta. Olen tutkimuksessani osoittanut, että nämä pienemmät kokoelmat ja niiden kerääjät toimivat samojen hämärien jälleenmyyjien kanssa kuin jotkut suuremmista alan toimijoista.

Omistushistorialtaan epäselvien käsikirjoitusten julkaiseminen ei turvaa kulttuuriperintöä

Länsimaisen kysyntävetoisen ryöstelyn ja kulttuuriperinnön tuhoamisen seuraukset ovat vakavia. Tämä koskee ennen kaikkea niitä yhteisöjä, joilta muinaiset käsikirjoitukset ja esineet on viety ja joilta siten riistetään heidän perintöään ja historiaansa, koska pääsy katsomaan, tarkastelemaan ja tutkimaan näitä esineitä on rajoitettu tai evätty. Rikkaat länsimaat usein naamioivat kulttuuriesineiden viemisen alueen ihmisten ulottumattomiin vetoamalla ”universaaliin historiaan”, mutta samalla ne riistävät ​​usein köyhemmiltä ​​yhteisöiltä kaiken päätösvallan näihin esineisiin. Myös matkailutulot suuntautuvat niihin länsimaihin, joissa kulttuuriesineet tällä hetkellä sijaitsevat.

Seuraukset ovat vakavat myös raamatuntutkimukselle ja sen läheisille tieteenaloille. Sadat asiantuntijat ovat tutkineet omistushistorialtaan epäselviä papyruksia ja nuolenpäätauluja Schøyenin ja Greenin kokoelmien kaltaisista kokoelmista ja tuoneet ne julkaisujen ja lainausten avulla osaksi tieteellistä viitekehystämme. Todentamis- ja arviointityönsä kautta nämä tutkijat ovat aivan olennainen osa laittomia antiikkimarkkinoita. Julkaisemalla uutta tietoa he ovat rakentaneet akateemista uraansa hämäräperäisten keräilijöiden ja jälleenmyyjien avulla. Tutkijat usein perustelevat osallisuuttaan vetoamalla kulttuuriperinnön suojelemiseen, johon myös keräilijät usein vetoavat.

Alkuperältään todentamattomien käsikirjoitusten julkaiseminen ei kuitenkaan suojele kulttuuriperintöä. Kysyntävetoinen ryöstely merkitsee sitä, että markkinoille ilmaantuvien esineiden valikoima räätälöidään ensisijaisesti länsimaisten asiakkaiden kiinnostuksen mukaan. Tämän valikoidun otoksen ulkopuolelle jää ryöstelyn paljastamien arkeologisten esineiden enemmistö, joka poistetaan alkuperäiskontekstistaan, tuhotaan ja hylätään. Toimimalla yhteistyössä niiden kanssa, jotka luovat laittomat markkinat, omistushistorialtaan epäselviä käsikirjoituksia julkaisevat ja niiden parissa työskentelevät tutkijat osallistuvat monien historiallisten ja arkeologisten löytöjen tuhoamiseen – mukaan lukien sellaisten, joilla voisi olla suuri merkitys tieteentekemiselle tulevaisuudessa. 

Ilman tunnettua ja dokumentoitua arkeologista alkuperäiskontekstia antiikkimarkkinoilta saatavista käsikirjoituksista voidaan päätellä vähän. Niiden tarkka ajoitus on vaikeaa, ja lisäksi se, miten ​​käsikirjoituksia käytettiin ja millaisen merkityksen niiden käyttäjät niille antoivat, jää pitkälti hämärän peittoon. Omistushistorialtaan tuntemattomia käsikirjoituksia on käytännöllisesti katsottuna mahdotonta käyttää luotettavasti perustelemaan mitään, mikä muuttaisi vakiintunutta historiallisen tutkimuksen kaanonia.

Arkeologisen kontekstin tunteminen on tärkeää myös esineen tai käsikirjoituksen aitouden kannalta. Koska omistushistoriaa on vaikea väärentää, on omistushistorialtaan epäselvien tai tuntemattomien käsikirjoitusten kasvanut määrä johtanut myös väärennösten lisääntymiseen antiikkimarkkinoilla. Lukuisia tutkijoita on huijattu viime vuosina, ja huomattavia julkisia resursseja on siten hukattu väärennösten tutkimiseen ja tuomiseen osaksi historiallista viitekehystämme. Tunnettuja esimerkkejä ovat lukuisat Qumranin fragmenttien väärennökset, joita on ilmestynyt markkinoille vuodesta 2002 alkaen, sekä niin kutsuttu Jeesuksen vaimon evankeliumi, joka nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin vuonna 2012. Nämä väärennökset vahingoittavat paitsi tutkijoiden ja tieteenalojen mainetta myös tutkimusta itseään.

Omistushistorialtaan tuntemattomien käsikirjoitusten julkaisemisen ala on onneksi ollut viime vuosina laskusuunnassa. Museoissa ja arkistoissa ympäri maailmaa on satojatuhansia laillisista kaivauksista peräisin olevia ja asianmukaisella dokumentaatiolla varustettuja käsikirjoituksia, jotka odottavat edelleen tutkimusta ja julkaisua ja joihin raamatuntutkijat voisivat suunnata huomionsa. Joka tapauksessa on syytä aina olla asianmukaisen huolellinen käsikirjoitusten omistushistorian suhteen, olivatpa ne peräisin mistä kokoelmasta tahansa. Jälleenmyyjän tai keräilijän kertomukseen käsikirjoituksen alkuperästä ja aiemmista omistajista ei kannata koskaan luottaa sellaisenaan.

Yllättävä loppu

Tapasin alussa mainitsemani professorin uudelleen eräässä toisessa konferenssissa noin vuoden kuluttua hänen kanssaan käydyn erikoisen keskustelun jälkeen. Hän tuli luokseni ja valmistauduin siihen, mitä tuleman piti. Olin hämmentynyt, kun professori kiitti minua vuolaasti sinnikkyydestäni omistushistorian tärkeyden korostamisessa. Mikä oli saanut tämän muutoksen aikaan? Ei ollut yllätys, että professori oli edellisen tapaamisemme jälkeen ottanut jälleen tehtäväkseen sellaisen raamattukäsikirjoitusfragmentin julkaisemisen, jonka provenienssi oli epäselvä, tällä kertaa Steve Greenin kokoelmasta. Kuitenkin vain muutama viikko ennen uutta kohtaamistamme tästä ja useista muista fragmenteista oli revitty kansainvälisiä otsikoita, kun niiden paljastettiin olevan varastettuja Egypt Exploration Societyn kokoelmasta ja myyty sitten Greenin kokoelmaan. Toivottavasti professori otti opikseen.

 

Käännös: Outi Lehtipuu ja Vilja Alanko

 

PhD Rick Bonnie (rick.bonnie@helsinki.fi) on arkeologian dosentti ja museologian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa

Aiheesta enemmän

Bonnie, Rick (tulossa). Heritage Ethics, Intergenerational Equity, and the Publication of Unprovenanced Biblical Texts. Scholarly Community at Work: Debates and Encounters on Changes in Texts and Traditions. Toim. Martti Nissinen & Jutta Jokiranta. Atlanta: Society of Biblical Literature Press.

Brodie, Neil (2020). Yhteensopiva aisapari? Akateeminen yhteisö ja muinaisesinekauppa. Working with Cultural Objects and Manuscripts: Provenance, Legality, and Responsible Stewardship. Toim. Visa Immonen, Rick Bonnie, Helen Dixon, Ulla Tervahauta & Suzie Thomas. Suoman Museoliiton julkaisuja 77, 35–64. https://museoliitto.fi/doc/verkkojulkaisut/Immonen-et-al_WCOM_2020.pdf.

Brodie, Neil, Morag M. Kersel & Josephine Munch Rasmussen, toim. (2023). Variant Scholarship: Ancient Texts in Modern Contexts. Leiden: Sidestone Press.

Prescott, Christopher & Josephine Munch Rasmussen (2020). Exploring the ”Cozy Cabal of Academics, Dealers and Collectors” through the Schøyen Collection. Heritage 3:1, 68–97.

Kolumni on julkaistu numerossa TA 1/2023.

_______________________________________________________________________________________________

 

Kolumni 

Koulun katsomusopetuksessa ei ole kyse uskontoon sitouttamisesta vaan yleissivistyksestä

Tuovi Pääkkönen

Uskonnonopettajain liiton edustajaa pyydettiin Porin SuomiAreenalle debattiin vastustamaan väitettä ”Jumala ulos luokkahuoneista”. Pyynnössä kulminoitui koulun katsomusopetuksesta käytävän keskustelun tila. Uskonto vakaumuksena ja uskonnollinen yleissivistys maailmasta sekoitetaan liian usein keskenään. Ehdotimme järjestäjille, että he muokkaisivat otsikkoa, mutta siitä haluttiin ”keskustelua herättävä” ja ”mielipiteitä jakava”. Olihan sen laatinut erään mainostoimiston väki. Lopulta jätimme tilaisuuden väliin. Emme halunneet nähdä mahdollista kommentointia, jossa ”uskonnonopettajain liiton puheenjohtaja puolustaa Jumalaa luokkahuoneessa”. Koulun uskontotunnilla ei puolusteta Jumalaa. Uskonto on tiedepohjainen yleissivistävä kulttuuriaine, joka ei ole lähes 20 vuoteen ollut tunnustuksellista.

On tyypillistä, että lehtiartikkeleissa ja muussa julkisessa keskustelussa uskonnonopetusta ja koulun uskonnollisia juhlia käsitellään samanaikaisesti. Aamulehtikin oli taannoin huolissaan siitä, miten koulun uskonnollisille tilaisuuksille kävisi, jos uskonnonopetus muuttaisi muotoaan. Vastaus: Ei mitenkään, sillä ne eivät liity toisiinsa.

Uskonnonopetukseen kuvitellaan yhä liittyvän uskonnon harjoittamisen elementtejä. Usein virhe tehdään tahattomasti, kun muistetaan omaa kouluaikaa ja tunnustuksellista opetusta, joskus taas harkiten, koska uskontoa tuputtavaa opetusta on helpompi arvostella. Valitettavasti myös Opetushallitus ylläpitää tätä ajattelua julkaisemalla ohjeensa (viimeisin syyskuulta 2022) katsomusaineiden opetuksesta ja uskonnollisten tilaisuuksien järjestämisestä samassa dokumentissa. Koulun uskonnonopetus on tietysti sikäli uskonnonvapauskysymys, että uskonnonvapauslain 6. pykälässä mainitaan uskonnonopetus yhdessä lauseessa: ”Oikeudesta saada uskonnon opetusta säädetään erikseen”. Enempää asiaan ei oteta kantaa, vaan loput säädökset voi lukea perusopetus- ja lukiolaista.[1] Koulun opetuksessa ei ole kuitenkaan kyse uskonnonvapaudesta samassa mielessä kuin uskonnon harjoittamisessa koulun uskonnollisissa tilaisuuksissa tai muussa uskonnollisessa toiminnassa. Opetushallituksen ohjeet toki pyrkivät juuri selventämään uskonnonopetuksen ja uskonnollisten tilaisuuksien juridisten luonteiden eroa. Viestinnällisesti olisi kuitenkin järkevämpää erottaa nämä toisistaan.

Koulun katsomusaineet, uskonto ja elämänkatsomustieto, ovat kaksi eri oppiainetta. Niillä on yhteisiä tavoitteita, mutta tulokulma on eri. Uskonto antaa kulttuuriin perustuvan katsomuksellisen ja erityisesti uskonnollisen yleissivistyksen, uskontolukutaidon, ja vertautuu sikäli enemmän historiaoppiaineeseen, kun taas elämänkatsomustieto ammentaa yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta, hyödyntää muita oppiaineita ja pyrkii kehittämään taitoja. Nykyjärjestelmän mukaan oppilas osallistuu oman uskontokuntansa mukaiseen uskonnonopetukseen. Tätä kutsutaan omaksi uskonnoksi. Eniten opetetaan luterilaista, ortodoksista ja islamin uskontoa. Jos oppilas ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, hänelle annetaan elämänkatsomustiedon opetusta.

Viime huhtikuussa julkistettiin Opetusministeriön tilauksesta selvitys katsomusaineiden opetuksen nykytilasta ja uudistamistarpeista.[2] Vesa Åhsin ja Eero Salmenkiven työ peilasi laajasti katsomusopetuksen historiaa ja nykytilaa sekä erilaisia malleja opetuksen järjestämiseksi. Selvitystä tehdessä haastateltiin laajasti eri sidosryhmiä. Kuten arvata saattaa, näkemykset eroavat suuresti toisistaan.

Katsomusopetus voidaan järjestää hyvin eri tavoin. Uskonnon opettaminen voidaan kieltää julkisissa kouluissa ja jättää kokonaan kodeille ja uskonnollisille yhteisöille, kuten on tehty maallisessa Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Joissakin Euroopan maissa uskonto on vapaaehtoinen aine, jota opettavat koulussa vierailevat kirkon työntekijät. Monissa Euroopan maissa on myös uskonnollisia kouluja. Esimerkiksi Irlannissa suurin osa lapsista opiskelee katolisen kirkon hallinnoimissa alakouluissa. Pohjoismaisissa malleissa koulussa opetetaan uskontoa kaikille yhteisesti eikä erillistä uskonnottomien ainetta ole. Suomalainen katsomusopetus on ainutlaatuinen maailmassa. Opetus on tunnustuksetonta, mutta opetusryhmä määräytyy uskontokuntaan kuulumisen perusteella.

Suomalainen malli ottaa huomioon katsomusten moninaisuuden ja vähemmistöt. Se ei kuitenkaan ole vailla ongelmia eikä niin yhdenvertainen kuin voisi luulla. Esimerkiksi muslimiväestön kasvaessa on herätelty aiheellinen toive saada suorittaa ylioppilaskoe myös islamin uskonnossa luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon rinnalla. Muutos vaatisi resursseja eikä pysähtyisi islamin uskontoon. Miksi katolilaiset, juutalaiset ja bahait eivät saisi omaa ylioppilaskoettaan? Suomalaisissa kouluissa voidaan opiskella noin tusinaa uskonnon oppimäärää. Katsomusopetukseen osallistuminen myös vuotaa: vuosittain useampi tuhat lasta ja nuorta ei opiskele mitään katsomusainetta. Katsomusaineen opiskelun voi korvata joissain tapauksissa uskonnollisen yhdyskunnan omalla opetuksella. Tällaisen opetuksen ei tarvitse täyttää opetussuunnitelman perusteiden vaatimuksia.

Myös katsomusympäristön muutokset haastavat ”oman uskonnon” -käsitteen. Kenen omasta uskonnosta on kyse, lapsen vai perheen? Entä jos katsomus on postmodernin monimuotoisesti henkinen ja koostuu monista katsomuksellisista elementeistä? Mitä ainetta tällöin pitäisi opiskella? Miksi katsomuksen pitäisi ylipäätään olla joko uskonnollinen tai ei-uskonnollinen? Useat nuoret ja vanhemmatkin ihmiset ovat katsomuksestaan epävarmoja. Myös moni ateistiksi tai agnostikoksi itseään kutsuva on kiinnostunut uskonnollisista ilmiöistä. Niistä voisi ja pitäisi keskustella samassa opetusryhmässä. Käsitteenä katsomus on laajempi kuin uskonto. Siksi yhteinen katsomusaine ei voisi olla pelkkää uskontoa. Joissakin opetuskokeiluissa on pyritty luomaan yhteinen katsomusaine päivittämällä nykyinen luterilainen uskonnonopetus kaikille pakolliseksi aineeksi. Tällaiset silmänkääntötemput eivät ole hyväksyttäviä. Yhteinen oppiaine ei saa olla Troijan hevonen, jolla salakuljetetaan luterilainen uskonnonopetus kaikille. Se olisi paluuta menneisyyteen. On enemmistön etu, että vähemmistöjen, niin uskonnollisten kuin sekulaarienkin, näkökulma otetaan aidosti ja rehellisesti huomioon.

Miksi sitten elämänkatsomustieto ei voisi olla kaikkien katsomusaine? Elämänkatsomustieto rakennettiin alun perin vaihtoehdoksi tunnustukselliselle uskonnonopetukselle ja se sisältää opetusta uskonnoista hyvin ohuesti. Elämänkatsomustieto nykyisellään ei vastaa tämän hetken maailmassa kasvavaan tarpeeseen saada uskontoihin liittyvää sivistystä. Pohjoismaisista yhteisen uskonnon ja katsomuksen opetuksen malleista on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Esimerkiksi Ruotsin lukion uskonto-oppiaine on suomalaisittain ilmaistuna elämänkatsomustiedon ja luterilaisen uskonnon yhdistelmä. Ruotsissa oppiaineen uskontoaineksen määrää ei nähdä ongelmana, vaan sen haasteena ovat pikemminkin aineen arvostuksen puute ja oppituntien määrään nähden liian laajat sisällöt.

Suomi on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, joiden mukaan ensisijainen oikeus uskonnolliseen ja moraaliseen kasvatukseen kuuluu vanhemmille tai huoltajille. Yhteiskunnan on siis mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon lapsen kotona saama katsomuskasvatus. Miten pitkälle perheiden katsomukselliset oikeudet ulottuvat? Saavatko kodit määritellä sen, opiskeleeko lapsi biologiantunnilla evoluutioteoriaa, jos se ei kuulu perheen katsomukseen? Ulottuuko kotien oikeus määrittämään lapsen koulussa saamaa seksuaalikasvatusta tai opetusta poliittisista puolueista? Moni varmasti ajattelee, että näissä kysymyksissä koulua ei ole syytä räätälöidä kovin tarkasti kodin halujen mukaan, koska tähdätään lapsen monipuoliseen kasvuun. Miksi samaa logiikkaa ei sovelleta katsomuksiin?

Päinvastoin on esitetty, että jos yhteisen aineen sisällöistä ei päästä yksimielisyyteen, liberaalissa yhteiskunnassa jokainen saisi valita, mitä haluaa opiskella. Vapaata valintaa, eli niin sanottua elämänkatsomustiedon avaamista kaikille, onkin viime aikoina tarjottu katsomusopetuksen ongelmien ratkaisuksi. On outoa, että tänä päivänä uskontojen yleissivistävästä opiskelusta pitäisi voida vapautua, jos oman tai perheen vakaumuksen perusteella ei haluta uskonnoista oppia. Uskonnonopetuksen sisältöjä ei opeteta muissa aineissa. Pidetäänkö uskontoainetta sittenkin tunnustuksellisena?

Uskonnolliseen identiteettiin ja uskonnon harjoittamiseen kasvattaminen on kotien ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävä, jota uskonnonvapaus suojelee. Koulun katsomusopetuksessa, edes nykyisessä uskonnonopetuksessa, ei ole kyse uskontoon sitouttamisesta, vaan sivistyksestä. Mikään kouluopetus ei saa olla uskonnollisesti tai aatteellisesti sitouttavaa. Tämä kielletään jo opetussuunnitelman perusteissa. Uskonnon lukutaito on muiden lukutaitojen ohella jokaiselle tärkeää, jos haluamme ymmärtää omaa menneisyyttämme ja nykyisiä arvoja. Vielä merkittävämmäksi se käy, kun astutaan sekulaarin Euroopan ulkopuolelle. Koulun tehtävä on varustaa lapsi ja nuori sellaisilla tiedoilla, taidoilla ja ymmärryksellä, joita hän suomalaisessa yhteiskunnassa ja globaalissa maailmassa tarvitsee. Ymmärrys uskonnoista kasvattaa ymmärrystä maailmasta.

 

TM Tuovi Pääkkönen (tuovi.paakkonen@tuni.fi) on Suomen uskonnonopettajain liitto ry:n puheenjohtaja sekä uskonnon, filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Tampereen yliopiston normaalikoulussa.

[1] https://www.oph.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/julkaisut/ohje-uskonnon-ja-e...

[2] https://www.edilex.fi/ministerioiden_julkaisut/26869.pdf

Kolumni on julkaistu numerossa TA 4/2022. 

_______________________________________________________________________________________________

Teologian ja uskonnontutkimuksen uudet professorit

Teologisen Aikakauskirjan numerossa 4/2022 julkaistiin katsaus, joka pohjautuu kolmen syksyllä 2022 aloittaneen teologian ja uskonnontutkimuksen professorin haastatteluihin. Alla olevista linkeistä pääset katsomaan otteet haastatteluvideoista Teologisen Aikakauskirjan YouTube-kanavalta.

Pekka Metso

Päivi Salmesvuori

Katja Valaskivi

_______________________________________________________________________________________________

Kirjoittajakutsu: Antisemitismi tänään

Antisemitismi ymmärretään usein juutalaisvastaisuudeksi, joka vakiintui osaksi kristinuskoa ja joka kristinuskon heikettyä Länsi-Euroopassa sai maallisia piirteitä ja muuntui rotuajattelun myötä väitteeksi juutalaisten rodullisesta kelvottomuudesta. Rotuantisemitismi huipentui toisen maailmansodan holokaustissa. Onko tällainen kuva liian yksipuolinen? Määrittääkö se antisemitismin vain uskonnollisena tai biologisena ilmiönä?

Antisemitisminä on tulkittu myös väitteitä juutalaisten poliittisista ja taloudellisista ylivaltapyrkimyksistä sekä kulttuuria ja moraalia rapauttavasta vaikutuksesta. Toisin sanoen juutalaiset on yhdistetty vallankäyttöön. Valta ei kuitenkaan koskaan ole yksisuuntaista, eikä väitteitä juutalaisesta kolonialismista ole syytä hyväksyä itsestäänselvyyksinä. Jälkikoloniaalisesta näkökulmasta on otettava huomioon myös juutalaisten itsensä reagointi antisemitismiin.

Monissa tutkimuksissa keskitytään tietyn maan tai alueen antisemitismiin. Aiheen paikallinen tutkimus on ehdottomasti tarpeen, mutta toisinaan unohdetaan, että antisemitismi on ylirajaista. Silloin kun ylirajaisuus muistetaan, sivuutetaan monesti antisemitismin moninaisuus (antisemitismi ei ole samanlaista kaikkialla) ja eri maiden ja alueiden keskinäinen vuorovaikutus.

Teologinen Aikakauskirja julkaisee vuonna 2024 teemanumeron, joka keskittyy antisemitismin tarkasteluun nykypäivänä ja nykypäivän näkökulmista. Toivomme siihen erityisesti artikkeleita ja katsauksia, joissa (1) käsitellään toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta aina 2000-luvulle asti Itä-Euroopassa, Pohjoismaissa, Lähi-idässä tai Pohjois-Amerikassa ja/tai (2) tarjotaan uusia näkökulmia itse käsitteen ja/tai ilmiön tarkasteluun. Myös muita aikakausia ja alueita käsittelevät artikkelit ovat tervetulleita. Teemanumeron toimittavat dosentit Mikko Ketola (mikko.ketola@helsinki.fi) ja Teuvo Laitila (teuvo.laitila@uef.fi), jotka antavat myös lisätietoja.

Lähetä artikkelin tiivistelmäehdotus (200–400 sanaa) alustavine otsikkoineen 31.1.2023 mennessä osoitteeseen paatoimittaja@tatt.fi. Ilmoitamme ehdotuksen hyväksymisestä helmikuun 2023 aikana. Valmiiden artikkelien jättöpäivä on 31.10.2023, jonka jälkeen ne lähetetään vertaisarviointiin.  Mikäli haluat tarjota aiheeseen liittyvää katsausta tai keskustelupuheenvuoroa, joita ei vertaisarvioida, jättöpäivä on 31.12.2023. 

 

_______________________________________________________________________________________________

Kolumni

Ekumeniasta, ideoista ja ihmisistä

Minna Hietamäki

Tsekkiläinen ekumeniikan professori Ivana Noble kritikoi ekumeenisen teologian nykyideaalia sekä kapeaksi että ohueksi. Ekumeeninen teologia on lähinnä kiinnostunut kirkkojen välisten virallisten dialogien saavuttamasta oppikonsensuksesta tai vertailee eri kristillisten traditioiden yhteneväisyyksiä ja eroja. Kuvaileva ja vertaileva ekumeeninen teologia on kapeaa keskittyessään oppiin ja oppikonsensukseen ja ohutta tavoitelleessaan vain deskriptiota eli kuvailevia erittelyitä ja vertailuja. Tällaista teologian tekemisen tapaa pitää enää harva ekumeniasta kiinnostunut mielekkäänä.

Noblen kritiikki ei ole uutta eikä ainutlaatuista. 1900-lukua nimitetään usein ekumenian vuosisadaksi, mutta sen viimeisille vuosikymmenille tultaessa ekumeeninen liike ajautui ongelmiin. Kirkkojen maailmanneuvoston silloinen pääsihteeri Konrad Raiser peräänkuulutti 1990-luvulla ekumeenisen liikkeen paradigman muutosta, ja jo vuosikymmentä aikaisemmin alkanut puhe ”ekumenian talvesta” valtasi alaa. Ajatus kylmän kangistamasta ekumeniasta on omalla tavallaan osuva. Paikalleen jähmettymisen kritiikki osuu kuitenkin osin kuvitteelliseen maaliin. Se kritisoi ennen kaikkea edellä kuvattua kapeaa ja ohutta käsitystä ekumeenisesta teologiasta. Tällaisen kapean näyn sijaan esimerkiksi Ivana Noble painottaa ekumeenisen teologian ankkuroimista laajasti koko kristillisen perinteen toisinaan ristiriitaiseenkin kokonaisuuteen, joka pyrkii kuitenkin viime kädessä viestimään uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Vertaileva eli komparatiivinen lähestymistapa oli ekumeenisen liikkeen ensimmäisiä metodologisia lähestymistapoja, mutta se todettiin ensimmäistä kertaa riittämättömäksi jo 1950-luvulla. Seuranneina vuosikymmeninä ekumeeninen liike tuotti useita erilaisia hermeneuttisia, kontekstuaalisia tai konstruktiivisia teologisia metodeja. Vuosituhannen vaihteen ympärillä aktivoitunut keskustelu ”ekumenian paradigmoista” sementoi ajatuksen, jossa ”opillinen” tai teologinen ekumenia rajautui opillisiin dialogeihin. Samalla opillinen teologia alettiin tulkita ensisijaisesti kuvailevana ja vertailevana opin tarkasteluna. Lähestymistapaan viitataan usein ”faith and order” -ekumeniana. Muut lähestymistavat alettiin assosioida ”käytännön ekumeniaan” eli ”life and work” -ekumeniaan tai Konrad Raiserin painottamaan ”koko ihmiskunnan kotitalouteen” (oikoumenē), joka orientoitui yhteisen hyvän pohdintaan. Viimeistään vuosituhannen vaihteessa työnsä päättänyt, ortodoksien osallistumista Kirkkojen maailmanneuvoston toimintaan käsitellyt erityiskomissio siirsi ekumeenisen teologisen työskentelyn painopisteen kirkko-oppiin ja pyrki rajoittamaan esimerkiksi eettisten kysymysten yhteistä tarkastelua.

Mielestäni on tärkeää muistaa, että edes niin sanotulle opilliselle tai ”faith and order” -ekumenialle ei ole ollut alun perin leimallista abstrakti teologisointi, joka on irrotettu käytännöstä, kontekstista tai koko luodun todellisuuden hyvästä. Opillisen ekumenian linnakkeena pidetty Faith and Order raportoi vuoden 1952 maailmankonferenssista:

Jumala on tuonut meitä yhteen sodan ja miehityksen vuosina, vankiloissa ja leireillä, orpojen auttamisessa ja humanitaarisessa työssä ja uudelleenrakentamisessa. Monin paikoin olemme lähentyneet toisiamme, koska olemme löytäneet evankeliumin, kirkon ja sen jumalanpalveluksen ja sakramenttien sekä sen maailmaan suuntautuvan palvelutehtävän täyteyden. Eri tunnustuskuntien piirissä on syntynyt uusia kristillisen yhteisöllisen elämän muotoja. Ne ovat lupaavia merkkejä Hengen uudistavasta ja yhdistävästä työstä Kristuksen universaalissa kirkossa.[1]

Tässä varhaisessa Faith and Order -tekstissä on jotain samaa kuin niissä kriittisissä äänissä, joita esimerkiksi Ivana Noble edustaa. Vastaavalla tavalla esimerkiksi Veli-Matti Kärkkäinen ja Teddy Chalwe Sakupapa ovat omassa pohjoisamerikkalaisessa ja afrikkalaisessa kontekstissaan peräänkuuluttaneet ekumeeniselta teologialta pelkän kuvailun sijaan konstruktiivisuutta.

 

Millaista voisi olla konstruktiivinen ekumeeninen teologia?

Ajatus teologian ”konstruktiivisuudesta” tuli laajempaan käyttöön muutamia vuosikymmeniä sitten. Ekumeenisen teologian näkökulmasta kiinnostavaa on kuitenkin sanan varhaisempi, 1900-luvun alkuun juontava käyttö. Silas McBee asetti 1913 julkaistussa artikkelissaan vastakkain kaksi teologian tekemisen menetelmää: destruktiivinen eli tuhoava menetelmä, joka ennemminkin erottaa kuin yhdistää, ja konstruktiivinen eli rakentava menetelmä, joka luo yhteyttä. McBeen mukaan kummallakin teologian tekemisen tavalla on paikkansa, mutta destruktiivisen lähestymistavan ei tulisi olla vallitseva. McBeelle konstruktiivinen teologia tarkoittaa teologiaa, joka ”tuo yhteen eri kirkkoyhteisöjen jäseniä kirjoittamaan konstruktiivisesti siitä kristinuskosta, jota he itse tunnustavat ja elävät niin, että toiset voisivat tuntea heidän kirkkoyhteisönsä sillä tavalla kuin he itse haluaisivat tulla tunnetuksi.”[2]

Teologian ”destruktiivinen” menetelmä on ymmärretty eri tavoilla. Sitä on joko tulkittu dekonstruktiona tai yleisemmin teologian itsekriittisyytenä. Olennaista kuitenkin on, että destruktiivista vaihetta seuraa konstruktio. Destruktio ja konstruktio muodostavat jatkumon, jossa teologia itsessään oppialana jättää taakseen aikaisempia lähestymistapoja ja muuttuu toisenlaiseksi.

Christine Helmer ja Holly Hillgardner nostavat esiin kaksi merkittävää muutosta teologian tekemisen tavassa. Ensimmäinen näistä on erityisesti Schleiermacherin vaikutuksesta 1800-luvulla tapahtunut teologian tulkitseminen historiatieteenä, toinen myöhäisempi erilaisten kontekstuaalisten teologioiden ja esimerkiksi feministisen teologian kautta tullut fokusointi teologian toimijuuteen.[3] Erityisesti huomio teologian toimijuudesta on ekumeenisen teologian kannalta oleellinen ja eräällä tavalla paradoksaalinen. Toimijuuden kipupisteenä on se, että yleispäteväksi oletetut teologiset lausumat on saatu aikaan valikoimalla teologisesti mielekkäänä pidettyjä kokemuksia. Toimijuus ja osallisuus ovat ekumeenisen liikkeen peruskysymyksiä, mutta kuvailevaa ja vertailevaa opillista ekumeniaa painottavassa ekumeenisessa teologiassa ne jäävät sivuun. Teologiset deskriptiot oletetaan lähtökohtaisesti jollain tavalla objektiivisiksi eli kuvauksen kohteesta käsin määräytyviksi. Kysymys teologisen kuvauksen tekijästä jää toissijaiseksi.

Teologisen toimijuuden esiin nostaminen on erittäin tärkeää ekumeenisen teologian tulevaisuudelle. Se koko ”asuttu maan piiri”, josta ekumenia väittää puhuvansa, ei tyhjene yhteen näkökulmaan. Kattavien opillisten järjestelmien kuvausten sijaan ekumeenisen teologian tulisi tunnustaa teologian auktorien moniäänisyys. Ekumenian toivo ei ole yksiselitteisessä opin kuvauksessa vaan yhteisessä teologian tekemisen prosessissa. Teologia on luovaa ja tietoisesti konstruoitua toimintaa. Ekumeenisen teologian ideaali ei ole teologisten perinteiden objektiivista vaan autenttista kuvausta. Autenttisella tarkoitan todenperäisyyttä kaikessa ristiriitaisuudessaan, kauneudessaan, arvokkuudessaan ja ongelmallisuudessaan.

Teologisen toimijuuden huomioimisesta seuraa havainto ekumeenisen teologian keskeneräisyydestä. Ymmärrystä etsivä usko on elävää, moninaista ja hankalasti määriteltävää. Ekumeeniselle teologialle tulisi myös sallia sellainen keskeneräisyys, jossa teologia voidaan nähdä eräänlaisena mielikuvituksen seikkailuna. On välttämätöntä luopua sellaisesta lähestymistavasta, jossa ekumeeninen teologia redusoituu paperille kuvatuiksi ideoiksi. Viimeisen puolen vuoden aikana käyty keskustelu Kirkkojen maailmanneuvoston roolista ekumeenisen liikkeen koollekutsujana on osoittanut selvästi, että teologialla on hyvin konkreettinen vaikutus ihmisten elämään. Kevään aikana myös eurooppalaisessa keskustelussa on herätty siihen, että teologia on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Ekumeenisessa vuoropuhelussa ei ensisijaisesti ole kysymys ideoista ja idealisoiduista kirkollisista perinteistä. Myös opillisessa vuoropuhelussa ensin kohtaavat ihmiset.

 

TT Minna Hietamäki (minna.hietamaki@helsinki.fi) on ekumeniikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee Kirkkohallituksessa missiologian asiantuntijana.


[1] Faith and Order 1952. Kirjoittajan käännös.

[2] McBee 1913, 1. Kirjoittajan käännös.

[3] Helmer 2017; Hillgardner 2020, 123–144.

Kirjallisuus

Faith and Order (1922). Report of the Third World Conference on Faith and Order. August 15–28, 1952. Lund, Sweden. Faith and Order paper no.15. London: John Roberts Press.

Helmer, Christine (2017). The Contemporary Constructive Task. Dialog: A Journal of Theology 56:3. Doi: 10.1111/dial.12331.

Hillgardner, Holly (2020). Blessed Snakes in the Basket: Comparative Theology and the Constructive Theological Turn. What Is Constructive Theology? Histories, Methodologies, and Perspectives. Toim. Marion Grau & Jason Wyman. London: T&T Clark.

McBee, Silas (1913). The Constructive Quarterly: A Journal of the Faith, Work, and Thought of Christendom 1.

Kolumni on julkaistu numerossa TA 3/2022. 

_______________________________________________________________________________________________

 

Kolumni

Kadonnutta arvoa etsimässä

Antti Kylliäinen

Erik Ahlman oli hämmentynyt ellei peräti harmissaan. Arvofilosofina hän oli sitä mieltä, että arvot ja välineet oli selkeästi erotettava toisistaan. Arvot olivat toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, välineet taas saivat arvonsa sen mukaan, mihin niitä käytettiin ja miten hyvin ne täyttivät tarkoituksensa. Näytti kuitenkin siltä, että suomalainen sivistyneistö ei tätä ymmärtänyt. ”Yleinen kielenkäyttö nimittää sangen usein välineitä arvoiksi”, Ahlman toteaa vuonna 1920 julkaistussa kirjassaan Arvojen ja välineitten maailma.

Ahlman ei keksinyt kunnollista selitystä sille, miksi sellainen kohtuullisen yksinkertainen asia kuin arvojen ja välineiden erottaminen toisistaan oli niin vaikeaa. Onneksi hän ei ole näkemässä, ettemme ole vieläkään tulleet tässä asiassa yhtään viisaammiksi. Yhä edelleen me teemme iloisesti arvoista välineitä ja välineistä arvoja ymmärtämättä, että tämä virhe tekee kaiken arvopuheen täydellisen turhaksi. 

Periaatteessa olisi tietenkin mahdollista ajatella, että yksi ja sama asia voisi olla näkökulmasta riippuen joko arvo tai väline. Näinhän me näyttäisimme käytännössä ajattelevan. Siinä missä raha on yhdelle ainoa tavoittelemisen arvoinen asia koko maailmassa, toiselle se on vain väline, jota voidaan käyttää yhtä lailla huonoihin kuin hyviin tarkoituksiin. 

Tällaisen näkemyksen hyväksyminen tekee kuitenkin arvon käsitteestä hölynpölyä. Välineen nimeäminen arvoksi ja arvon määritteleminen välineeksi vain näkökulmaa vaihtamalla tarkoittaa sitä, että yhdelle ylimpinä arvoina ovat vapaus ja turvallisuus ja toiselle Ferrari, kolmas ottaa elämäntehtäväkseen totuuden selvittämisen ja neljännelle oikeus on väline, jonka perään on kätevää huudella silloin, kun siitä on itselle hyötyä, mutta vain silloin. Jos tälle linjalle lähdetään, mikä tahansa kuviteltavissa oleva asia voidaan kelpuuttaa arvoksi tai toisaalta kuitata pelkäksi välineeksi, jolloin arvojen nimeäminen ja määrittely käy tyystin merkityksettömäksi. 

Valaiseva esimerkki siitä sekamelskasta, joka arvojen ja välineiden sotkeminen toisiinsa seuraa, ovat valtioneuvoston vuonna 2001 määrittelemät valtionhallinnon arvot: toiminnan tuloksellisuus, avoimuus, laatu ja vahva asiantuntemus, luottamus, palveluperiaate, puolueettomuus ja riippumattomuus, tasa-arvo ja vastuullisuus. 

Näistä kaikkiaan kymmenestä ”arvosta” neljä eli tuloksellisuus, laatu, asiantuntemus ja palveluperiaate on ahlmanilaisittain ajatellen tyylipuhtaita välineitä, joita voidaan käyttää paitsi hyvään myös pahaan. Tuloksellisuutta tarvitsee jokainen itselleen tavoitteita asettanut organisaatio, mutta huipussaan se oli Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä, joka kahdessa ja puolessa vuodessa onnistui tuottamaan 1,1–1,5 miljoonaa vainajaa. Samoihin aikoihin toisella puolen maapalloa koottiin paras saatavilla oleva asiantuntemus Manhattan-projektiin, ja laatuakin saatiin aikaan: 250 000 ihmistä Hiroshimassa ja Nagasakissa saatiin hengiltä kirjaimellisesti kahdessa silmänräpäyksessä. Palveluperiaate taas on ensiarvoisen tärkeä kaikille asiakaspalvelua harjoittaville yrityksille, mutta sen varassa on pyöritetty myös kaikkia entisiä ja nykyisiä orjayhteiskuntia. 

Avoimuus, puolueettomuus, riippumattomuus ja vastuullisuus ovat välineitä nekin, mutta omanlaisiaan. Ne ovat hyveitä eli ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen ja jotka oikeassa tilanteessa oikein sovellettuina tuottavat hyvää sekä hänelle itselleen että ympäröivälle yhteisölle. 

Loput kaksi – luottamus ja tasa-arvo – ovat sentään ihan oikeita arvoja ja vieläpä ihan keskeisiä sellaisia. 

Sinänsä kiinnostavaa on, että yritysten ”arvot” näyttäisivät jakautuvan välineisiin, hyveisiin ja arvoihin lähes täsmälleen samassa suhteessa kuin valtionhallinnon ”arvot”. Helsingin pörssiin noteerattujen yritysten ”arvoista” 43 % on välineitä, 40 % hyveitä ja 17 % arvoja. 

Jos arvot ovat enimmäkseen ”arvoja”, mitkä sitten ovat ne todelliset arvot, joista suomalaisen yhteiskunnan arvopohja muodostuu? Emme tiedä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, kukaan ei ole tätä koskaan selvittänyt. 

Amerikkalaiset sosiaalipsykologit ovat toki kehitelleet arvojen selvittämiseen mittareita, joita suomalaiset kollegatkin ovat käyttäneet hyväkseen. Näitä mittareita koskevat kuitenkin samat ongelmat kuin kaikkea muutakin arvoihin liittyvää. Niihin sisältyvät arvoluettelot ovat kirjava kokoelma välineitä, hyveitä ja todellisia arvoja ja niistä puuttuu useampikin ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa keskeinen arvo. Näin esimerkiksi Shalom Schwartzin luettelo pitää sisällään sellaisia ilmiselviä välineitä kuin valta, suoriutuminen, virikkeisyys ja perinteet, kun taas Milton Rokeachin listalta puuttuvat sellaiset kohtuullisen keskeiset arvot kuin oikeus, totuus ja luottamus. 

Onko arvoilla sitten lopulta väliä? Eikö riitä, että monenlaiset asiat ovat monella tapaa hyviä ja arvokkaita? Onko pakko kyetä erottamaan toisistaan itsessään arvokkaat ja muuten vain arvokkaat asiat? On väliä, ei riitä, ja on pakko. 

Arvojen merkitys on siinä, että ne antavat hyvälle kasvot. Ne kertovat, mikä on tavoittelemisen arvoista itsessään, aina ja kaikissa tilanteissa, eikä ainoastaan välineenä, kulloisestakin tilanteesta ja näkökulmasta riippuen. Näin arvot antavat meille mahdollisuuden pyrkiä johonkin oikeasti hyvään ja rakentaa maailmasta aidosti parempaa. 

Tämän lisäksi arvot antavat myös välineille niiden merkityksen. Välineitä tarvitaan arvojen toteuttamiseen ja niitä arvioidaan sen mukaan, miten hyvin ne täyttävät tämän tehtävän. Ilman arvoja välineet toimivat kuten keskellä avomerta ilman peräsintä ja kompassia seilaava laiva. Kyllähän se pinnalla pysyy mutta ei sillä mihinkään pääse. 

Suomalaisen yhteiskunnan arvopohja olisi syytä selvittää kahdesta syystä. Ensinnäkin Suomi on hyvä muttei läheskään täydellinen paikka. Se, että olemme maailman maiden joukossa kolmen parhaan kärjessä lähes kaikilla mittareilla, kertoo ehkä kuitenkin enemmän muiden surkeudesta kuin meidän erinomaisuudestamme. Meillä olisi vielä paljon parantamisen varaa, mutta parantaminen olisi helpompaa, jos tietäisimme, mihin olemme pyrkimässä. 

Niin kauan kuin yhteiskunnan arvopohja on hämärän peitossa, arvojen ja välineiden sekoittuminen toisiinsa tekee yhteiskunnan kehittämisen ja parempaan pyrkimisen mahdottomaksi. Tämä näkyy poukkoilevana politiikkana ja päätöksinä, jotka vaihtuvat kulloinkin vallitsevan tuulen mukaan. Poliitikot tekevät kestäviä päätöksiä ja sitoutuvat hiilineutraalisuuteen niin kauan kuin se ei maksa liikaa. Kun bensan ja sähkön hinnat nousevat, ollaan valmiita ottamaan takapakkia ymmärtämättä, että ilmaston kannalta tuhoisan toiminnan pitääkin maksaa, ja mielellään vielä paljon nykyistäkin enemmän. Vastaavasti kerromme mielellämme koko maailmalle allekirjoittaneemme kaikki kansainväliset ihmisoikeussopimukset niin kauan kuin rajoillemme ei ole kukaan kolkuttelemassa. Mutta kun ensimmäiset hätää kärsivät alkavat löytää tiensä tänne pohjan perille, toteamme tasavallan presidentin suulla, että emme ehkä voikaan pitää kiinni sitoumuksistamme. Kummassakaan tapauksessa ei ole kyse kahden toisilleen vastakkaisen arvon välisestä ristiriidasta, vaan välineen nostamisesta arvon asemaan. 

Toinen syy on se, että keskeisimmät arvomme näyttäisivät olevan kovaa vauhtia rapautumassa. Luottamuksen tasosta kertoo paljon se, että yli 12-vuotiaista joka kahdeksas ei ole ottanut ensimmäistäkään koronarokotusta, vaikka THL:n ja STM:n asiantuntijat ovat joka torstai jo vuoden ajan kehottaneet joka ainoaa kansalaista viipymättä rokotuttamaan itsensä. Oikeuden toteutumisessa on vakavia puutteita niin kauan kuin poliisilta jää polkupyörävarkauksien lisäksi selvittämättä myös ihmiskaupparikoksia ja raiskauksia. Sivistys puolestaan on saanut rauhassa tehdä tilaa digitaalisuudelle koululaitoksen ylimpänä arvona – siitä huolimatta, että jälkimmäistä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää muuna kuin pelkkänä välineenä. 

Arvopohjan selvittämisellä alkaa olla kiire. Hyvinä aikoina, kun olot ovat vakaat ja päällimmäisten tarpeiden voi luottaa tulevan tyydytetyiksi, pärjätään heikommillakin arvoilla. Mutta hyvät ajat alkavat olla taaksejäänyttä elämää. Tulevina vuosikymmeninä on odotettavissa monenlaista turbulenssia, kun maailman tuulet alkavat tosissaan heitellä myös pientä pohjoista onnen kultamaata. Jos emme tulevien myrskytuulten iskiessä tiedä, mitkä ovat ne Kaikkein Arvokkaimmat Asiat, joista meidän on syytä pitää kiinni tilanteessa kuin tilanteessa maksoi mitä maksoi, saatamme hätäpäissämme aivan liian helposti tarrata aivan vääriin tavaroihin. Ja silloin meidät perii hukka. 

 

TT Antti Kylliäinen (antti.kylliainen@lykeion.fi) työskentelee eetikkona perustamassaan yrityksessä. Hänen väitöskirjansa Hyvän tekijät: hyveet ja arvot yksilön ja yhteisön elämässä tarkastettiin Helsingin yliopistossa marraskuussa 2021.

Kolumni on julkaistu numerossa TA 2/2022.