TA 3/2023 (128. vuosikerta)

Raamatuntutkijat ovat perinteisesti tarkastelleet viisautta ennen kaikkea yhtenä kirjallisuuden lajityyppinä. Tämä artikkeli sen sijaan pyrkii uudelleenarvioimaan viisauden merkitystä antiikin juutalaisessa perinteessä toisen temppelin ajan tekstien valossa. Artikkeli sivuuttaa kysymyksen kirjallisesta kategorisoinnista ja esittää, että viisaus voidaan käsittää myös kulttuuriseksi ilmiöksi, joka muovaa ihmisten ja yhteisöjen käytöstä ja sosiaalista elämää. Se kattaa esimerkiksi erilaisia elettyjä harjoitteita, joita viisautta etsivät tai viisaaksi luonnehditut yksilöt ja ryhmät suorittavat. Artikkeli valaisee tätä argumenttia kolmella viisauden elettyjä ulottuvuuksia koskevalla tapausesimerkillä: (1) viisaan hahmon kuvaaminen mallina, (2) viisaudenopettajan elämäntyyli ja (3) viisauden tavoittelu yhteisöllisenä hankkeena. Nämä aiheet edustavat osaltaan varhaisen juutalaisen viisausperinteen puolia, jotka ovat jääneet aiemmassa tutkimuksessa sivuun. Ne on kuitenkin syytä nostaa esille, mikäli tutkimuksessa halutaan siirtyä eteenpäin ja hahmottaa viisautta uusista näkökulmista. *** Lived Wisdom in the Ancient Jewish Tradition — While biblical scholars have traditionally approached wisdom as a body of literature or a literary genre, this article aims at reevaluating the meaning and role of wisdom in the ancient Jewish tradition, with a focus on the evidence from the Second Temple period. Setting aside the question of literary classification, the author argues that wisdom can instead be understood as a cultural phenomenon involving a range of lived practices to be undertaken and performed by a person or group seeking or claiming to possess wisdom. To illustrate the argument, the article outlines three cases of wisdom’s lived dimensions that emerge from early Jewish writings: the rise of the sage as an exemplar, the lifestyle of the wisdom teacher, and the pursuit of wisdom as a communal enterprise. These aspects of the Jewish wisdom tradition have been overlooked but must be brought to the forefront of research to help scholars move beyond the current fixation on wisdom as a body of literature.

Aika ajoin ilmestyy tutkimuksia, joissa pyritään todistamaan Jeesuksen noudattaneen vaihtoehtoista kalenteria virallisen babylonialaisen kalenterin sijaan. Näille tutkimuksille on keskeistä pyrkimys paljastaa Jeesuksen taustasta jotain uutta ja radikaalia, kuten linkki essealaisuuteen. Kalenteriteoriat liittyvät Jeesuksen viimeisiin päiviin, erityisesti viimeiseen ateriaan, jonka ajoitus on klassinen ongelma. Synoptisten evankeliumien mukaan viimeinen ateria oli juutalainen pääsiäisateria, kun taas Johannes antaa ymmärtää pääsiäisyön olleen vielä edessä Jeesuksen oikeudenkäynnin aikaan. Lisäksi tunnetaan mainintoja viimeisestä ateriasta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Varhaisten kristittyjen keskuudessa vaalittiin kilpailevia muistoja Jeesuksen viimeisen aterian ajankohdasta. Eroja selitetään usein erilaisten kalenterien käytöllä. Teoriat, joiden mukaan Jeesus noudatti vaihtoehtoista kalenteria, edellyttävät yleensä viisi olettamusta. (1) Evankeliumit sisältävät aineistoa, jonka autenttisuutta voidaan luotettavasti arvioida. (2) Synoptikkojen kuvaus Jeesuksen viimeisestä ateriasta juutalaisena pääsiäisateriana on historiallisesti uskottava. (3) Aterian ajoitus oikeaan pääsiäisyöhön on mahdotonta, joten Johanneksen vaihtoehtoinen ajoitus on uskottavampi. (4) Ajoitusristiriitaa ei ole mahdollista harmonisoida, joten Jeesus nautti pääsiäisaterian yhtä yötä liian aikaisin. Miksi? Joko Jeesus vaistosi tulevansa pidätetyksi pian, joten hän nautti pääsiäisaterian, kun se vielä oli mahdollista, tai (5) hän noudatti vaihtoehtoista kalenteria ja vietti pääsiäistä sen mukaisesti. En tarkastele tässä artikkelissa näitä ongelmallisia olettamuksia, vaan esittelen vain tärkeimpiä kalenteriteorioita. *** Jesus, the Sun and the New Moon: Alternative Calendar Theories and the Last Supper — Scholars have sometimes argued that Jesus followed an alternative calendar from the official Babylonian one, some with the aim to reveal something radical about Jesus or his last days: that he was an Essene or had links to Qumran or that his trial lasted much longer than the New Testament gospels claim. Alternative calendar theories relate to Jesus’s last days, especially the Last Supper, the dating of which is a classic problem. While the Synoptics have this as a Jewish Passover meal, John intimates that the Passover night was still ahead at the time of Jesus’s trial. Early Christian literature also include references to a Tuesday evening Last Supper. There were thus competing memories among early Christians regarding the chronology of the Last Supper, the differences between which have often been attributed to the result of differing calendars. My aim in this article is to critically assess such alternative calendar theories.

Artikkelissa sovelletaan sosiaalisen identiteetin käsitettä kahteen Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä nousevaan teemaan. Artikkelissa kysytään ensin, miksi tässä kirjeessä – kuten monissa muissakin varhaiskristillisissä lähteissä – korostetaan annetun opetuksen alkuperäisyyttä ja muuttumattomuutta. Toinen käsiteltävä teema liittyy siihen, miten Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä ymmärretään sisäryhmän olevan vihamieliseksi koetun maailman vainoama. Artikkelissa osoitetaan, kuinka kirjeessä heijastuu useissa varhaiskristillisissä lähteissä esiintyvä kollektiivinen uhriutuminen. Sosiaalisen identiteetin näkökulma antaa käsitteitä analysoida entistä tarkemmin sitä, miksi Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä on tärkeää vedota varhaiskristittyjen aiempaan historiaan. Sen avulla tulee myös ymmärrettäväksi, miksi ainoa viite Heprealaisen Raamatun kertomuksiin kirjeessä on tarina Kainista ja Abelista. Viittaukset Jeesuksen elämän silminnäkijöihin ja historian ensimmäiseen veljessurmaan auttavat kirjoittajaa rakentamaan kuvan muuttumattomasta ja aina samanlaisena pysyvästä kristillisestä identiteetistä, vaikka tosiasiassa kristillisen uskon tulkintaan ja opettajien arvovaltaan liittyvät kysymykset olivat jatkuvien kiistojen ja uudelleenarvioinnin kohteena. *** History, Collective Victimhood and Social Identity in the First Epistle of John — The article applies the social identity approach to two themes prominent in the First Epistle of John. First, it analyzes why the author of 1 John presents himself in the opening lines of the letter as belonging to an authoritative but unspecified group that has direct access to the foundational past of the community. Second, the article examines how the writer uses the story of Cain and Abel (Gen 3) to present the intracommunal schism (1 John 2:18–27) as a conflict between innocent victims and murderous evildoers. The article shows how both the reference to the testimony of the eyewitnesses and the reference to Cain help the writer to essentialize a group identity that was a mixture of various past and contemporary stimuli and as such continually in the making. The writer transfers the intracommunal conflict from the realm of historical causes and effects to that of a mythical and fixed cosmology, thus presenting his version of Christian identity as the only acceptable option.

Donatolaiskiista 300-luvulla ja 400-luvun alkupuolella Pohjois-Afrikassa oli kristittyjen sisäinen konflikti. Sen juuret ulottuivat Diocletianuksen toimeenpanemaan kristittyjen vainoon 300-luvun alussa ja erityisesti vainojen jälkeiseen välienselvittelyyn kristittyjen kesken. Tämä artikkeli käsittelee Hippon piispan Augustinuksen ja donatolaisen Cirtan piispan Petilianuksen käymää kiistaa väkivallan oikeuttamisesta ja tuomitsemisesta vuosien 400–401 paikkeilla. Augustinuksen kiistely Petilianuksen kanssa on koottu teokseen Contra litteras Petiliani, ’Petilianuksen kirjeitä vastaan’, ja on osa Augustinuksen kirjallista sotaa donatolaisia vastaan. Augustinus korosti, että ilman oikeaa auktoriteettia ja oikeaa perustetta väkivalta oli samaa kuin rikollisten väkivalta ja siihen liittyvä kärsimys tuli rangaistuksena. Petilianuksen näkökulmasta maallisen vallan harjoittama väkivalta oli pahuutta, vaikka valta olikin kristittyjen keisareiden käsissä, kun taas Augustinus piti Rooman valtion väkivaltaa oikeutettuna. *** Augustine, Petilianus and Religious Coercion in the Donatist Controversy — This article discusses the debate between Augustine of Hippo and the Donatist bishop Petilianus of Cirta, as reported in Augustine’s Contra litteras Petiliani. The analysis focuses on the discussants’ disputation on religious coercion and violence during the intra-Christian conflict in North Africa in the fourth and fifth centuries, during the so-called Donatist controversy. Petilianus accuses Augustine’s side of weaponizing the secular power of the imperial administration against the Donatists. In his reply, Augustine stresses the rationale for and authority of both martyrdom and violence, defending the Roman state as exercising legitimate violence.